— Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut.
Iisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin oli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen mullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa maasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja pellot odottaneet muokkaajaa.
— Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen kävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan Miiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja kauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa vetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan suostuisi arvelematta.
Miirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi ei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli jo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla hämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä toimitella.
Iisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää päivää.
Eedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään virkkamatta.
Miksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän heltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan ja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu vieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta ja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli nyt tullut tänne saamaan lievitystä.
Mutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli multaa, ähkäisten joka lapiopistolle.
Iisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella vanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään piippuaan.
— Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi…