Rietula ei tietänyt, vaikka oli koettanut urkkia, että mikkolainen kävi kaupungista — ties mistä asti — noutamassa juomatavaroita. Olivathan Rietulankin rahat yhtä riittävät kuin mikkolaisenkin. Siihen sijaan oli edellisellä viikolla Rietulan sydänmaapalstalla, tiheimmässä näreikössä tupruillut sakea savu erään kuusen juurella, ja Rietula oli suu naurun mareessa kantanut kotiinsa kirkasta viinaa, jota oli auliisti tarjonnut jokaiselle, jolle vaan kelpasi. Ja miesten korvalliset punoittivatkin ja joku hihkaisi jo tallin takana.
Kun Mikkolassa huomattiin, että torvet räikyivät Rietulan pihamaalla, komensi Iisakki orkesterinsa myöskin pihamaalle ja kehoitteli:
— Antakaa tulla ääntä niistä kojeistanne niin paljon kuin lähtee! Räätäli Romppanen oli käynyt tekemässä mahdottoman ison lepänkuoritorven ja sanoi sillä soittavansa passoa. Ja oli nyt ääntä Mikkolan pihamaalla. Vanhat emännät pakenivat siunaillen ja korviaan pidellen sisähuoneisiin, mutta nuoret polkivat pihamaata että jytisi.
Huomattuaan ohjelman muutoksen Mikkolassa, kehoitti Rietula soittajiaan:
— Eikö niistä heru enempää sitä ääntä? Hyttysen hyrinälle kuuluu koko loru. Puhaltakaa lujemmin, sanon minä, tai juoskaa hiiteen torvinenne!
Soittajien silmät pullistuivat ja hiki tippui haivenista. Mutta kohta loppuivat heidän voimansa. Johtaja meni Rietulan luokse ja vaikeroi:
— Kuulkaa, hyvä isäntä, me emme totisesti jaksa enää! Onhan tässä nuorta väkeä ja jos ääntä tarvitaan, niin piiritanssi käyntiin ja kyllä silloin ei kuulu Mikkolasta muuta kuin itikan laulu.
Noudatettiin ohjetta ja ilmojen pielet alkoivat täristä, kun äänijänteet pingoitettiin mahdollisimman kireälle.
Jo laulettiin ja pyörittiin Mikkolankin pihamaalla:
"Vanhat piiat, vanhat piiat ei saa olla jouten".