— Onhan se niinkin, mutta… koettaisit nyt sitä kumminkin.
— Huono keino… ei se mitään auta. Surua lapseni menettämisestä ei saa mikään haihtumaan. Se kalvaa aina kuin kuumalla raudalla.
Äiti vaikeni.
— Et ole kirkossakaan käynyt, jospa se sillä kohtalosi kovensikin.
— Kirkossa… enhän ole kehdannut, kun jokainen olisi sormellaan osoittanut. Ja muutenkin… Ja tokkopa se nyt siitäkään olisi parantunut.
Äiti vaikeni uudelleen. Tuntui olevan jo hyvin kaukana.
Ei siis hänelläkään mitään neuvoa, joka edes hetkeksi olisi helpoittanut. Ei muuta kuin taivalla vain yksin rämeistä polkua, niin kauan kuin se päättyy.
XIX.
Tuomas oli haalinut kokoon rahat Isotalon velkaa varten ja meni nyt sitä maksamaan.
Tiukalle oli ottanut rahan saanti. Jos velka olisi ollut muille kuin Isotalolle, olisi jo heittänyt sikseen rahojen kerjäämisen, mutta hän ei saanut päästä kehumaan rumien suunnitelmiensa voitolla.