Tuomas meni kirkkotarhaan ja etsi äitinsä haudan.
Siinä hän lepäsi pitkän ja vaivaloisen päivätyönsä perästä kaikista parhain, rakkaista rakkain.
Kun olisit vielä elossa, äiti, niin eiköhän yhdessä selvittäisi.
Parhaimmat neuvot tietäisi saavansa, kun ne omalta äidiltään saisi.
Tuomas istui hautakummulla. Tuntui kuin olisi äiti tullut siihen vierelle, ottanut kädestä ja hellästi puhellut.
— Voi poloista, mihin jouduit. Kyllä minä sen ihmisen näin jo eläissäni, minkälainen oli, kun Isossatalossa palveli.
— Mutta mitä minun pitäisi nyt oikein tehdä, äiti?
— Ajaa ulos narttu sikiöineen talosta.
— Saisinko minä sillä rauhan?
— Rauhan…? niin… en tiedä… mutta olisihan pois edes siitä silmiesi edestä. Olisi helpompi ollaksesi.
— Ei, äiti kulta, siitä minun häpeäni haihtuisi. Yhä kauemmaksi se vain kuuluisi.