— Oletko sinä minulle vihainen? kysyy tyttö hiljaa koettaen olla vakava, vaikka toisessa suupielessä nytkähtelee pidätetty nauru.
— En minä sinulle voi vihainen olla, sanoo poika nostaen kostean katseensa tyttöön, joka siirtyy lähemmäksi istumaan ja tapailee pojan kättä omaansa.
— Kyllä sinä olet suuttunut minuun, minä näen sen. Mutta enhän minä voinut olla tanssimatta, kun minua aina vain pyydettiin.
— Eikö sinulla siellä olisi ollut yhtään ystävällistä sanaa minulle?
— Elä viitsi nyt enää… Voinhan minä olla vasta tanssimattakin.
— Mitäpä nyt siitäkään…
Aurinko nousi ja värähteli tuvan ikkunassa ja kukkaan puhjenneen verenpisaran lehdillä. Poika painoi päänsä tytön syliin ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen.
— No mitä nyt…?
Painava, hiljainen äänettömyys.
Hetken kuluttua kohotti poika kirkastuneen katseensa tyttöön ja virkkoi.