— Minä olen antanut sinulle kaikki parhaimpani. Unelmani ja mitä kauniita ajatuksia minulla on ollut. Ja tämä kaikki on minulla ensi kertaa niinkuin tuolla kukkasella tuossa ikkunalla, mutta sinä leikit vain minun kanssani ja lennät milloin minkin käsivarrella. Minä näin nytkin, kenen kanssa sinä läksit kokoilta ja nyt… nyt sinä jo istut tuossa. Voinko minä enää koskaan sinuun luottaa?
— Voit. En minä enää koskaan…
Aurinko hymyili yhä kultaisemmin. Tyttö koetti hänkin hymyillä ja kurotti punaisen suunsa suudeltavaksi.
Poika ei voinut enää vastustaa, vaan nosti tytön syliinsä.
— Oletko sinä sitten yksin minun?
— Olen, virkkoi tyttö miettien äskeistä saattajataan.
— Kun minä sen vain oikein varmasti tietäisin, niin minun onneni olisi niin suuri ja kokonainen. Mutta sano minulle, onko sinulla koskaan ennen ollut tällaista? Onko tämä sinulla ensimäistä kertaa?
— On, virkkoi tyttö miettien kyläsoittajaa, joka oli ollut hänen luhdissaan viime yönä. Voiko sitä tällaista olla muuta kuin yhden kerran vain, jatkoi hän.
Poika puristi tytön lujasti syliinsä.
— Nyt minä aloitan jo huomisen päivän perästä tupani veistoksen ja laulaen käyn työhöni ja pian nousee yhteisen pesän seinät. Kuulehan, virkkoi poika hetken kuluttua, nyt minä vasta käsitän, miten suuri onni on antaa koskemattoman suoruutensa koskemattomalle, niinkuin sinä nyt olet.