XXV.
Maatessaan sairasvuoteella ja öisin kiemurrellessaan kuumeen kourissa kiusasivat Tuomasta vielä ilkeät harhanäyt.
Hän taisteli kosken kuohuissa ja Isotalo seisoi rannalla rumasti nauraen. Anna ilmestyi siihen hänen vierelleen ja yhdessä he ilkkuivat hänen ponnistuksilleen.
Isotalo oli velastaan ottanut kaikki hänen karjansa ja hevosensa. Ilkkuen ajoi niitä edellään ja veti Annaa kädestä mukanaan. Hän kirosi, muttei voinut mitään.
Ja vielä ilkeämmätkin kuvat piinasivat häntä.
Aamu toi rauhan ja hyvän olon tunteen ruumiiseen.
Se vähensi taudin tuomia tuskia. Sitä mukaa kun hän tunsi ruumiinsa heikkenevän, varmistui hänen suuri ja ihana rauhansa. Hän saattoi jo kaikkea katsella kuin ulkopuolella olijana.
Tuli mieleen siinä vuoteella viruessa, että hän yksin ei ollut kärsimässä elämän oudoista ongelmista. Kaikilla saattoi olla omat salaiset kärsimyksensä, suuremmat tai pienemmät.
Eivätkö he kaikki kantaneet kuormaansa vaieten ja valittamatta?
Ainakin ne, joilla kuorma oli raskain.