— Ja sitä… joka tulee… on myöskin hoidettava…
Janne käänsi päänsä hämärään ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan. Ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi.
— Kyllä minä pidän huolta kaikesta.
Tuvassa kuului väki asettuvan illalliselle. Anna tuli huoneeseen.
Tuomas ojensi kätensä hänelle.
— Nyt minä vasta lähdenkin, virkkoi hän hiljaa. Tule sinä sitten, kun joudut. Ehkäpä siellä toisessa maailmassa voimme aloittaa uutta elämää.
Anna nyyhkytti.
— Voitko… voitko sinä antaa minulle anteeksi?
Mutta Tuomas ei kuullut enää.
— Anteeksi on antanut… ei sanonut enää mitään muistelevansa, virkkoi
Janne hiljaa.