— Minä tahdon nyt tanssia vielä tämän kerran etkä sinä saa nyt minua kiusata. Mene yksin kotiin, jos et jaksa, minua odottaa.
— Mutta enhän minä nyt hääyönä yksin…
— Istu sitten nurkassa ja odota.
Topias vie Annan uudelleen tanssiin ja väläyttää ilkeästi silmää
Tuomaalle.
Tuomaan kädet puristuvat nyrkeiksi ja uhkaava tuli pajaa hänen poskipäillään.
* * * * *
Ruuna kuopi maata ja hirnahteli. Tuomas heräsi ajatuksistaan. Kuinka kauan hän siinä lienee istunutkaan. Kädet olivat tiukasti nyrkeissä ja hengitys kulki raskaasti. Mitäs jos Anna ei pitäisikään hänestä enää? Jos ei olisi pitänyt ennenkään? Mitä varten Isotalo kävi heillä niin usein? Ja aina sillä oli vielä se ilkeä katseensa, josta ei saanut selvää, mitä se oli. Eihän se nyt sentään Annaa katselle, toisen vaimoa? Eihän toki. Mutta miksi Anna on yhtämittaa nyreissään, eikä salli itseään hyväillä niinkuin ennen. Ja mietteissään kulkee kesken askareittensa ja seisahtelee tuijottamaan. Mitäs jos Anna ja Isotalo…?
Veri nousi Tuomaan päähän, niin että silmät säkenöivät, kun sitä ajatteli. Uskaltaisiko se nyt semmoista? Olihan kyllä tapahtunut ennenkin samanlaista.
Tuomas nousi, riisui ruunan, laski sen veräjästä hakaan ja läksi miettien kävelemään pihaan.
— Minkä tähden sinä et tullut aamiaiselle, kysyi Anna Tuomaan tupaan tultua.