— No mitä silloin?
— Saattaa vaikka tappaa minut kun tietää.
— Päh! Semmoinen retus!
Molemmat nauroivat. Isotalo veti Annan pään kainaloonsa ja suuteli keskelle suuta.
— Näin minä vaan teen. Ja kummallisen hyvälle se maistuukin toisen omalta.
— Et nyt puhuisi noin, pyyteli Anna punastellen ja alaspainetuin katsein.
Isotalo hyväili Annan täyteläisiä jäseniä silmissään samea kiilto.
— Mene nyt jo pois. Tuomas saattaa tulla minä hetkenä tahansa, kielteli
Anna.
Isotalo nousi ja virkkoi ovella.
— Sitten ylihuomenna.