— Eikö mitä.
— Varmasti!
— Jollei Tuomas tulekaan työhön.
— Hänen täytyy tulla!
— Ei se minun kehoituksestani ainakaan tule, arveli Anna…
— Kyllä minä saan hänet tulemaan, sanoi Isotalo porstuassa mennessään…
Anna istui ikkunaan nojaten ja katseli järvelle mietteissään.
On siinä komea mies. Jäsenet aivan kuin rautaa. Ja miten tuima katse sillä on. Ihan panee värisemään. Mikä hänessä lieneekin niin viehättävää? Miksi hän ei ottanut minua silloin kuin..? Mutta rikas oli kai silloin parempi. Nyt ei enää kelpaa. Voi, voi kuitenkin, onkohan tämä nyt suurikin synti pitää hänestä. Kun voisi ainoastaan pitää, mutta kun… Sen katseiden alla aivan pökertyy. Kyllähän pitäisi Tuomasta kohdella kuitenkin paremmin, kun vain voisi. Jos koettaisi edes joskus olla hänelle oikein hyvä… Nyt se sieltä jo tuleekin.
Tuomas astui tupaan kumaraisena ja väsyneenä ja istui huoahtaen penkille. Anna kiirehti hänelle ruokaa laittamaan. Kantoi täyden viilikehlon pöytään lampaan koiven ja voiastian. Lisäksi äsken leipomaansa ohraohukaista.
— Syö nyt. Saunakin on jo valmis.