IV.
Topias Isotalo käveli kesantopellollaan. Torpparit olivat saaneet pellon auratuksi ja tyytyväisenä Isotalo katseli sileää vainiota, joka laajana levisi hänen ympärillään.
Oli siinä pelto semmoinen, että sai hakea vertaista. Multa kuin kahvijauhoa eikä yhtään kiveä. Ei ollut naapureilla tilkkuakaan sellaista maata. Kelpasi sitä viljellä ja rikastua.
Kuinka paljon niitä olikaan tuhansia pankissa? Viisikymmentä. Metsästä saisi monta senvertaa, jos möisi. Karjasta jää puhdasta useita tuhansia vuodessa.
Isotalo röyhisti rintaansa ja rasvoittuneelle naamalle levisi syvä tyytyväisyyden ilme.
Kadehtivatkohan naapurit häntä? Kyllä kai! Jokainen sitä osasi. Mutta eivätpä osanneet panna taloansa kuntoon yksikään. Elää kituuttelivat vain jok'ainoa kuin kerjäläiset. Ja kävivät häneltä rahoja lainailemassa. Heh. Vaivaiset raukat!
Isotalo aikoi kävellä pihaan, mutta pyörähtikin pellonveräjästä karjatielle.
Jos pistäytyisi Heinämäessä. Anna oli siellä nyt yksin kotona. Tuomas oli aamulla tullut verotyöhön.
Topias sytytti hyvältä tuoksuvan sikaarin ja hymähteli.
Täytyipäs Tuomaan tulla, vaikka vastusteli. Ei uskaltanut jäädä tulematta. Ei se, äijä poloinen, aavistanut, mitä varten hänet verolle vaadin. Heh. Ei se mitään huomaa, on se toki semmoinen pökkö. Sai pahus keinotelluksi itselleen komean vaimon. Tai oikeastaan sai, kun annettiin saada. Ei sitä olisi saanut, jollen olisi kehoittanut Annaa sille menemään. Taisi tulla mietityksi, että siinäpähän on Anna lähellä.