Anna meni tupaan ja Tuomas jäi aitan portaille istumaan. Päässä takoivat tuhannet ajatukset sekaisin.
Miten tästä nyt selviäisi? Mitähän oli jo tapahtunutkaan, vai eikö ollut vielä tapahtunut mitään? Syyllinen Anna joka tapauksessa oli, mutta oliko jo tapahtunut kaikkein pahinta? Miten saisi siitä selvyyden? Vai oliko turhaa sitä etsiäkään?
Sydäntä raastoi jokin outo tunne, joka ei ollut vihaa eikä katkeruuttakaan. Jotakin selittämätöntä kaihoa. Niinkuin kaikki olisi luisunut pois käsistä ijäksi ja hän itse jäänyt johonkin suureen, outoon yksinäisyyteen. Aivan niinkuin painajainen olisi ahdistanut.
Hetken kuluttua meni Tuomas tupaan, jossa Anna istui karsina-ikkunan pielessä pää käsien varassa.
Painava äänettömyys. Vanha Könniläinen tuvan mustuneella seinällä mittasi aikaa verkalleen.
Epäröityään hetken läheni Tuomas vaimoaan ja virkkoi.
— Sano minulle, Anna, joko kaikista pahin on tapahtunut?
Anna hytkähti kuin iskun saaneena, mutta jännittäen kaikki voimansa ponnahti seisomaan ja huusi.
— Häpeä, häpeä, sinä kurja mies!
Tuomas vaikeni.