— Sinä syytät minua ihan suotta. Hän tuli tuohon aitan ovelle ja minä pyysin hävittämään…
— Valehtelet!
— No olkoon sitten. Tapa sitten minut, jumalaton.
Tuomas istui aitan portaille vaieten. Anna nyyhkytti ja piti salaa silmällä miestään, milloinka hänen kiukkunsa olisi laskeutunut, että voisi hänelle jotain puhua.
— Mitä sinä, Tuomas, oikein ajattelet minusta? aloitti hän kohta. Luuletko sinä tosiaankin minusta semmoista? Etkö sinä yhtään ajattele, miten sinä loukkaat noilla luuloillasi minua. Jos minä muutoin, niin lapseni tähden minä en semmoiseen… Mitä se nyt isäntäkin ajattelee, kun sinä noin riehuit. Ei luulisi sinun kehtaavan silmiäsi enää näyttää. Mutta sinä luuletkin heti vaikka mitä, jos minä kenen kanssa puhelen tavallisia asioita, ja olet valmis syyttämään minua vaikka mistä.
Anna oli vielä nyyhkyttävinään ja koetti näyttää onnettomalta.
Uudelleen itkuun purskahtaen virkkoi hän.
— Voi hyvä jumala, mitenkä minä olen onneton! Kyllä tästä nyt kaunista koituu, kun kyläläiset saavat tietää tämän.
— Vaikene! karjasi Tuomas aitan portailta.
Anna nousi.
— Minä en vaikene ja minä näytän, että sinä et saa luulla minusta niin häpeällistä. Ja minä lähden heti paikalla tästä… Tapathan sinä kumminkin minut luuloillasi.