— Mitä varten sinä nyt ovia säret, aloitti Isotalo hypähtäen pihamaalle. Vaimosi kutsui hävittämään tuolta aitasta ampiaispesää ja tuuli löi oven lukkoon, ettemme päässeet pois.
Annakin selvittyään joutui puhumaan.
— Minä huusin sen minkä jaksoin Iidalle, että tulla aukasemaan, mutta ei kuullut. Ampiaiset tosiaankin…
Tuomas ponnahti vaimonsa eteen.
— Valehtelet, kurja, raukka…! Ja sinä saatana… niljainen käärme, mitä sinä…!
Koivuinen kanki heilahti Tuomaan kädessä hirveällä voimalla Isotalon pään yli kuitenkaan sattumatta.
Isotalo hypähti tielle ja siitä suoraa päätä metsään kiroten mennessään.
Anna aikoi myöskin paeta.
— Ei yhtään askelta, narttu… saastainen riiviö… käärme!
Anna purskahti itkuun.