Kun yhdestä seikasta pääsisi selvyyteen, niin olisi helpompi elää.
Selvyyteen siitä, oliko jo mitään pahempaa tapahtunut ja oliko Anna jo
Isossatalossa palvellessaan ollut semmoinen.
Jokin aavistus pani hänet kaikista vastustelemisista huolimatta uskomaan, että Anna oli jo langennut. Sitä kai todisti Annan käytöskin. Silmiin se ei enää uskaltanut vapaasti katsoa.
Tuomas ihmetteli mielentilaansa. Viha oli hänessä muuttunut kaihertavaksi ikäväksi. Anna tuntui rakkaammalta kuin koskaan ennen. Olisi tahtonut häntä aina sylissään soudatella ja puhua helliä sanoja, olla hänen lähellään. Mutta Annahan ei sitä tahtonut. Ei vaikka kuinka olisi pyytänyt. Aina oli sillä se kiireensä ja tavalliset estelynsä.
Jos Anna lupaisi muuttua, vaikkei tunnustaisikaan, tahtoisi hän kaiken entisen heittää mielestään ja aloittaa uutta elämää. Miksei hän sitä voisi tehdä edes hänen mielikseen. Sanoisi, lupaisi, vaikkei sitten lupaustaan pitäisikään. Olisipahan mielelle helpotusta sekin.
Tuomas huomasi aamiaisajan olevan jo ohi luiskahtamassa.
Pitäisi kai sitä syömään, vaikka ruoka ei nykyään maistunutkaan… Olisi siinä perkkio semmoinen, että kerran se vaivat korvaisi, kun jaksaisi kuntoon saada.
Tuomas katseli pitkiä, lihavanmutaisia sarkoja, mutta mieli ei syttynyt enää työnilosta niinkuin ennen.
Siinähän se on. Tekee häntä minkä jaksaa. Perkatkoon poika loppua. Poika! Pikku Matti! Sitä hän ei taaskaan ollut muistanutkaan. Olihan se vielä hänellä, oma poika. Sitä ei kukaan voisi häneltä riistää.
Tuntui keveämmältä sitä ajatellessa.
Pian poika ylenee ja varttuu mieheksi. Yhdessä silloin työssä käydään, yhdessä kaikki suunnitellaan ja yhdessä työnilot nautitaan.