Tuomaan köyristynyt vartalo oikeni ja astuntaan tuli reippautta.
Olihan siinä vielä yksi hänen maailmansa särkymättä jälellä. Ja sen eteen kannatti miehen elää kaikesta huolimatta.
* * * * *
Aamiainen oli jo syöty, kun Tuomas perkkiolta palattuaan astui tupaan.
Janne oli verotyössä ja Anna oli mennyt kylään.
— Mihin? kysyi Tuomas istuutuen aterialle.
— Ei tuo sanonut, virkkoi Iida soudatellen Mattia kehdossa.
— Kävikö täällä Isotalo? kysyi Tuomas epäluuloisesti tytöltä.
— En minä ole nähnyt.
Tuomas söi vaieten.
Mihinkähän se nyt…? Jokohan olisi taaskin…? Ei voinut ajatella ajatustaan loppuun. Outo ikävä riipaisi taas sydänalassa, niin että syönti keskeytyi.