Onpa saattanut asiaakin olla. Täytyyhän sitä joskus kylässäkin…
Tuomas täytteli piippuaan katsellen poikaa kehdossa. Miten se oli herttainen ja soma. Osasi jo odottaa isää kotiin ja heti polvelle kapusi, kun tupaan tuli. Jokelsi ja katsoi luottavasti silmiin. Ei tiennyt vielä mitään pahasta maailmasta.
— Eihän se vaan sairas liene? arveli Tuomas tytölle.
— Ei suinkaan. Nousi varemmin tänä aamuna, niin nukkui nyt siihen.
— Iidakin pitäisi sitten vaan hyvää huolta tuosta pojasta, virkkoi
Tuomas ulos mennessään.
* * * * *
Herättyään ruokaunestaan meni Tuomas tupaan. Anna oli jo palannut kylästä ja laulahdellen liikkui askareissaan. Tuomaskin sai häneltä ystävällisen katseen.
— Jos minä toisin kahvia sinne suolle, virkkoi.
— Minulleko?
Anna helähti nauramaan.