— Kenelle minä nyt muille… Sinulle tietysti, jos tahdot.
— Hyvähän se olisi. Väsymys tahtoo väliin tulla, vaikkei ennen väsyttänyt.
Iida oli vienyt pojan ulos tuvasta ja Anna oli Tuomaan kanssa kahden.
— Mikä sinua nyt väsyttää pahemmin kuin ennenkään, virkkoi.
— Etköpä tuota tietäne… muuten vain kyselet. Apea mieli se voimat vähentää.
— No ainako sinä vain sitä yhtä ja samaa. Ja on siinä mies, kun ei lakkaa turhia mielessään kuvittelemasta.
— Kyllähän lakkaisi, kun vain voisi. Enkähän minä mitään uskoisikaan semmoista, kun sinä olisit ystävällisempi minulle, mutta kun…
— Eihän sinulle uskalla olla edes ystävällinenkään, virkkoi Anna istuen penkille.
— Mitä sinä puhut? Uskalla? Kyllä sitä… kun sinä vain edes kerrankaan…
— Ethän puhu edes mitään.