— Mitä minä osaisin puhua, kun…
— Sitä yhtä ja samaa. Saisit sinä sen jo mielestäsi heittää.
Anna oli noussut ja ikkunaan nojaten katseli ulos. Tuomas tuli ja laski epäröiden kätensä hänen vyötäisilleen.
— Olisit kerrankin hyvä minulle… minullekin… etkä olisi aina niinkuin jostain nyreissäsi. Puhuenhan asiat paranevat. Jos mitä olisikin, niin enhän minä niitä muisteleisi, kunhan lupaisit tästä lähtien olla…
— Niin, niin… sitä se taas vain jauhaa…
Jos olisi ja jos olisi… ja lupaisit… lupaisit… Mitä minä lupaisin!
Anna koetti saada ääneensä kiukkua, muttei väistänyt Tuomaan hyväilyä.
Tuomasta huumasi nuoren vartalon verevyys ja pehmeä kimmoisuus.
— Lupaisit tulla kerrankin minun aittaani, virkkoi hän hiljaa muuttaen ajatustaan.
— Olenhan minä tullutkin.