— Sinulla ne taitaa olla raskaat päivät elettävänä.
— Miten niin?
— Ka, kun vielä kysyy. Vaimosi ja Isotalon seikkailustahan puhutaan jo yleisesti. Huhuilla on aina hyvät siivet.
— Puhutaan? Kylilläkö?
Tuomaan muoto musteni ja sieraimet laajenivat värähdellen. Tämä oli jotain, jota hän ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi.
— Ei tosin muuta kuin salavihkaa, virkkoi Ollilainen. Mutta salaa ja hiljaisestihan ne juorut kulkevatkin. Kuuluu Isotalo kehuvan Annaa, että on siinä mukava eukko…
— Se niljainen perkele!
Tuomaan täytyi painua kivelle istumaan ja vetämään henkeä. Uusi isku oli tullut aivan odottamatta.
Ollilainen istui vaieten hänen vieressään miettien, mitä sanoisi Tuomaalle. Mikä neuvo olisi paras? Vai eikö mikään. Mitä voisi mies irstaalle vaimolle, joka oli jo mennyt niin pitkälle. Juoruille taas ei mahtanut mitään. Kylän kellot niitä kuljettivat ja ne olivat kaupaksi käypää tavaraa.
— Vai on se konna kehunut vielä… Tulisi nyt tuohon, niin heti kappaleiksi repisin.