Tuomas istui hervahtaneena. Raivon puuska oli mennyt ja mieltä kirveli kiukku ihmisten puheista. Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Olisi. Isotalon luullut salaavan, mutta meneppäs nyt itse kehumaan. Ensin varastaa toisen vaimon ja sitten vielä kunnian.
Johtui päivällinen sovinnon yritys mieleen. Sydäntä hiipaisi omituinen kaiho. Siihenkö se nyt katkesikin taas kaikki? Niin lyhyttäkö se olikin? Olisi saanut Ollilainen olla puhumatta koko asiasta. Olisihan edes tänä iltana rakentunut sopu, ainakin ajakseen. Saatana hänen aittaansa menköön, minä vaan en. Isotalon kanssa yhteisellä! Hyi helvetti!
— Eihän se ensimäinen kerta ole, että vaimot sellaisia ovat, jos ovat miehetkin, mutta kyllä sinulla, Tuomas parka, olisi saanut olla parempi vaimo. Sääliksi käy tuommoista miestä…
— Kun eivät edes kylillä puhuisi…
— Sepä se.
— Ei sitä nyt kehtaa enää kenellekään silmiään näyttää, jatkoi Tuomas synkästi.
— No eipä juuri. Kunnia se on miehelle kaikista kallein.
* * * * *
Päivä kallistui illoilleen. Metsästä alkoi kuulua karjan kotiinhuutoja.
Miesten istumapaikan lähellä helähti Heinämäen Annan huuto.
— Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen…