Tuomas puraisi piippunsa vartta. Hänen sisässään kuohahti. Maatkoon, maatkoon vaikka päivät läpeensä. Juoskoon kyliä, kun haluttaa ja kun ei koti miellytä. Menköön, menköön vaikka hiiteen. Moni tyttö olisi varmaankin ollut kiitollisempi saadessaan semmoisen kodin kuin Heinämäki. Anna ei vaan ollut.
Kylillä häntä kiitettiin uutterimmaksi ja kykenevimmäksi mieheksi paikkakunnalla, mutta tuskin sitä Anna huomasi, koskapa yhtämittaa kohteli olantakaisesti.
Semmoiseksiko se elämä nyt muuttuikin? Ainako vain saisi Annalta nurjan mielen palkaksi vaivoistaan ja hyvyydestään? Tokkohan Anna enää rakastikaan häntä?
Se ajatus sattui kipeänä ja vihlaisevana.
Tuomas tuli tahtomattaan muistelleeksi menneitä päiviä. Valoisat, vuoroin synkät kuvasarjat alkoivat kulkea hänen ohitseen.
* * * * *
Keväinen lauantai-ilta.
Koivuissa on lehti hiirenkorvalla ja hakametsässä laulaa rastas. Poika kävelee karjapolkua mietteisiin vaipuneena. Takaapäin kuuluu askeleita. Mökin Anna on lähtenyt vispilänvarpoja taittamaan. Poika kääntyy katsomaan ja jää odottamaan. Tytöllä on kimppu koivunvarpoja kainalossa, joista hän yhtä kuorii huomaamatta poikaa, joka odottaa hymy suupielissä.
— Hyvää iltaa, sanoo poika.
— Hui, kun minä säikähdin!