— Olisikohan…?
— Isotalon palveluksessa ei kukaan säily koskemattomana. Omin silmin sen olen tullut näkemään, vahvisti isäntärenki ja lähti astumaan kirkkoon.
— No sen korvaa nuoruus ja kauneus. Anna on pulskin tyttö paikkakunnalla, virkkoi siihen joku miehistä ja keskustelu raukesi.
II.
Tuomas kyntää paloa helteisenä kesäkuun päivänä, yllään hurstiset housut ja paita, hattu kannon nenään nostettuna, jaloissa paikatut lapikkaat, saumoista auenneet.
Jo varhain aamulla on Tuomas käynyt työhönsä ja raatanut levähtämättä joskus hihallaan hikeä otsalta pyyhkien.
Taloissa on ruokakello kutsunut aamiaiselle, mutta Tuomas ei ole sitä huomannut. Vasta keskipäivällä hän seisottaa ruunansa, painaa sahrat kannon juureen ja istuu kärventyneen koivunrungon tyvelle lepäämään.
Kohta kaksi vuotta ummelleen on Heinämäen Tuomas raatanut isältään Korpi-Tuomaalta perimässään mökissä Isontalon takalistolla. Parannellut kartanon, perkannut peltoja, lisää raivannut niittyä koskemattomaan korpeen ja iloinnut työnsä tuloksista. Anna, hänen vaimonsa, ei vaan osannut iloita. Pyrki mukisemaan muka puutteista, joita ei ollut, ei edes torppaa rakennellessa. Valitteli aina paljoja töitä, vaikka Tuomas oli vuosi sitten, kun pikku Matti syntyi, ottanut palvelijan vähentääkseen työtä vaimoltaan.
Tuomas pyyhkieli hikeä otsaltaan koivunrungolla istuessaan ja mietti sitä yhtä ja samaa, mitä oli jo viikkokausia miettinyt.
Miksi Anna oli yhtämittaa pahalla tuulella ja tyytymätön oloonsa? Mikä häntä vaivasi? Olihan kaikkea mitä tarvitsi, leipää yltäkyllin ja koti semmoinen, josta olisi saattanut moni ylpeillä, toki olla ainakin kiitollinen. Anna vaan ei ollut. Yhtämittaa mutisi, milloin mistäkin. Viimeksi tänä aamuna siitä, että hän vaati joka aamu varhain nousemaan. Ja siitäkin, ettei saanut kylissä käydä, vaikka mieli teki.