Tuomas astui tupaan. Permannolle oli levitetty koivunlehtiä ja horsmia kuivamaan. Anna nukkui tuoksuvilla lehdillä. Vanha Könniläinen löi keskipäivän tunteja.
Tuomas aprikoi, menisikö vielä ulos vai istuisiko odottamaan Annan heräämistä. Siihen painautui Annan viereen lehdille. Saisi siinä salaa häntä katsella. Tuomaan sydänalassa hiipaisi outo rakkauden jano. Miten kauan siitä olikaan, kun hän oli vaimoaan hyväillyt? Tuntui niinkuin olisi ollut määrättömän kauan.
Annan rinta kohoili tasaisesti ohuen puseron alla. Kiinteän rinnan kuultava iho näkyi kaula-aukeamasta. Toinen käsi oli pään alla ja toinen vapaana valui vartalolla. Pyöreä, täyteläinen käsivarsi ja kiinteä, kuultavahipiäinen rinta puseron alla.
Tuomaan teki mieli laskea kätensä hiljaa ja hyväillen Annan käsivarrelle, mutta pelkäsi herättävänsä hänet. Tuomas vain janoten katseli muistamatta mitään, näkemättä mitään muuta kuin täyteläisen vartalon, pyöreän käsivarren, hohtavat posket ja rinnan tasaisen aaltoilun.
Uusi polttava kaipauksen tunne värisytti Tuomasta. Mitähän se oli? Aistien kaipuutako vai ystävyyden tarvetta! Olisiko se ollutkaan mahdollista hänelle tuon nuorekkaan olennon omistaminen? Oliko se tosiaankin häntä varten? Tällaisen jäykän ja järeän, työssä kovettuneen, vaivoissa vanhettuneen…? Mitä hän rakkaudella, tämmöinen!
Kurkkua kuristi yksinäisyyden tunne, katkera, selittämätön kaipaus.
Kuristi niinkuin olisi itku ylös pyrkimässä.
Hänenhän sen pitäisi olla, vaikkei ollut. Hänellehän sen, tuon tuossa, tulisi osoittaa rakkautta, vaikkei osoittanut.
Tuntui kuin Isotalo olisi vieressä nauraa höhöttänyt ja kurkottanut niljaisia käsiään Annaa kohti.
Minun se on. Minulle sen posket punehtivat ja silmät loistavat. Minulle kupertuvat poskien hymykuopat ja minä sen omistan — ruumiin. Muulla ei ole väliäkään!
Taaskin salpasi Tuomaan hengityksen paisuva viha, niinkuin oli sadat kerrat ennenkin salvannut.