— Taitavat meitä nämä pahukset vain mielistellä, naurahti Kaitereen ukko kovasti hikoillen, auringon laskiessakin kun oli ilma vielä hiestävää.
Niemen ukko otti kulauksen väkevää kaljaa ja alkoi asetella pataa kivien väliin.
— Tehkööt nyt mitä tahansa, mutta tämä ei synny akoilta. Ka, ovatpahan saaneet lahnoja, ja suuria kuin hirrenpäitä. Pätiipä näistä keittää. Pojat, tuokaapa kuivia puita.
Siitä vähitellen jo sulivat toisetkin. Oikeastaan tämä oli mukavaakin vaihteeksi näin. Varsinkin, kun sattui näin kaunis ilma. Tästä juhannusyöstä ei ole ennen tiettykään, kun on ryypitty ja reuhattu.
Nuorilla oli kylliksi puuhaa tahollaan, vaikkei oltu varattu mitään ohjelmaakaan. Kirkkaan sinisessä vedessä ja punertavissa pilvissä taivaalla oli kylliksi katselemista, vihannoivissa metsissä ja sitten — pojilla tyttöjen silmissä ja punaisissa huulissa — ja tytöillä, kuka pojista näyttäisi reiluimmalta ja minkä mikin aikoi ottaa täksi illaksi itselleen.
Siinä oli sekaisin talollisen ja pikkuviljelijän ja mäkitupalaisen tytärtä, palvelijoita. Kerrankin näyttivät kaikki taipuvan samanarvoisiksi ja leikki kävi hilpeästi.
Tanssi ei käynyt kalliolla, jo kokon riutuessa hiillokseksi saivat nuoret lähteä Harmaalan isoon tupaan tanssimaan.
Ja ukot istuivat kalapatansa ympärillä, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin muinakin juhannusöinä ja taisi, hittovie, olla hauskempaakin… Tarinoitiin vanhoja kaskuja ja niistä lähti ehtymätön naurun aihe.
Kustaava ristii kätensä ja huokaa tyytyväisenä; Jumalan kiitos, että se kävi näin hyvin. Ja kun ukot kuitenkin olivat olleet niin hirveän vihaisia.
Harmaalan haltijat eivät huokaa mitään, vaan ovat tyytyväisiä, että pienikin voitto on saatu. Sitä varmasti seuraa toinen ja kolmas, kun ei hellitetä.