— Eiköhän Ville rupeaisi vähän minua auttamaan? kysyi sitten, istuen
Villen vastapäätä penkille.
— Ka, mitä tuota… tällainen osannee.
Katsoi kysyvästi emäntään punaisilla silmäräpylöillään.
— Että mentäisiin hävittämään tämän kylän viinakeittiöitä, sanoi Kerttu.
— Hö, hö, hö, vai sitä… ei sinne uskalla… lyövät puukolla.
— Senkö takia poliisitkin jättävät ne rauhaan, kun pelkäävät?
— Eivätköhän vain. Ne Turakat ja Purakat ovat sellaista väkeä, etteivät välitä ihmisen hengestä, tiesi Ville.
— Kylläpä miehet ovat arkoja. Minä vain uskaltaisin, kun löytäisin.
Ville röyhtäisi täyteläisenä ja pyyhki tyytyväisen näköisenä partaansa.
— Kyllähän ne taas löydetään, jos niiksi tulee. En minä heitä suojusta, niinkuin talolliset. Tuota noin… enkä minä osta, kyllähän sen emäntäkin tietää, niinkuin nämä toisetkin, että kanneksin viinoja metsästä isäntien taakse ja jauhoja tehtaalle. Tuota noin… kun ei ole näistä muistakaan töistä.