— Ihminen itse, sanoi Markku varmasti. — Varsinkin jos mies on todellakin mies ja oikein tahtoo, niin lopultakin voittaa, vaikka joskus ylös pyrkiessään lankeaakin. Ja kun nainen häntä auttaa pyrkimyksissään. Mutta kovinkohan moni sitä heistä tehnee.
— Jaa-a. Mikä lihasta on syntynyt se on lihaa, niinpä ihmisen omat aikeetkin niissä asioissa, tuhahti Kustaava.
Markku naurahti ja poistui. Saisipa nähdä, tulisiko Jumala Harmaalan metsiin hävittämään viinatehtaita ja vetämään miehiä käsikynkästä pois paheen tieltä. Ihan pahaa teki kuulla sellaista uskoa ja valheellisuutta.
— Kirkko ja uskonto yksinään ei saa hyväksi nykyajan ihmistä, kuului
Kerttu kivahtavan vierailleen. — Mitä se hyödyttää, jos arkipäivinä
ryyppää ja sunnuntaina katuu sitä kirkossa tahi muuten sanan ääressä?
Ei siitä ihminen tule sen paremmaksi.
— No se on sekin asia niinkuin on, ei se puhumalla parane, muuta kuin kärsimällä, kuittasi Amalia, tehden kiireistä lähtöä.
Ylisen Sohvi kehoitteli käymään, mutta toiset eivät sitä tehneet.
Jopahan tässä nyt semmoista…
— Hyvän se sai Leena miniän, suhahti Laara toisille pihasta mentyä.
— No tietää tämän, kepsakkeen.
— Ja herrashempukan. Keikkuu lyhyvissä hameissa kuin nuoret tytöt ja näyttelee paikkojaan.