Mitään huomaamatta kävi Kerttu Markun kainaloon ja he lähtivät nousemaan rantatietä pihaan.
Kerttu viserteli iloisesti.
Sanoi miettineensä koko aamun, miten saataisiin vanhasta asuinrakennuksesta vähällä vaivalla kuin uusi ja huoneitakin lisää useampia.
— No mitenkä? kysäisi vain Markku, mutta ei jaksanut asiaan innostua, niinkuin muulloin, kun se oli otettu puheeksi.
— No kuulehan nyt, miten olen ajatellut. Tuon vanhan rakennuksen alle laitetaan vain uusi kivijalka ja katetaan uudestaan siten, että saadaan sopimaan vinttikertaan muutamia huoneita ja tilavat säiliöhuoneet. Toisesta tuvasta laitetaan vierastupa, oikein vanhan kansan malliin, ja tekemällä lisää akkunoita eteiseen saadaan siitä valoisa ja hauska eteistupa, josta laitetaan portaat yläkertaan. Sinne tulee meidän huoneemme. Mutta ethän sinä virka mitään.
— No, voidaanhan sitä ajatella, myönsi Markku, eikä voinut taaskaan estää ilkeätä ajatusta tulemasta: Sinullahan ne ovat ohjakset, ei muuta kuin panet työt käyntiin.
Markku tarkasteli rakennusta, seisahtuen pihamaalle. Voisihan siitä tulla niinkin… Kerttuhan oli suunnitellut sen jo paperillekin.
— Tule nyt syömään.
Kerttu veti häntä jäljessään takin hihasta.
Kun olisi kehdannut sanoa Kertulle tuossa, että paholainen taas painoi häntä. Olisi ollut niin mukavaa laskea päänsä Kertun syliin ja kuulla hänen rauhoittavia ja rohkaisevia sanojaan.