Markku vei hevoset äkeen eteen ja neuvoi miestä äestämään. Itse tarttui hän kylvövakkaan.
Rehunviljelysinto oli niin tarttunut häneen, että piti kylvää juhannusruista, jota näillä seuduin viljeltiin ainoastaan Huhtalassa.
Keskikesän henki leyhytteli yli peltojen. Viime yönä oli satanut ja maa juonut ahneesti kosteutta. Nurmet loistelivat nyt lukemattomin kukkasin. Apila alkoi tuoksua, ilmaisten siten kypsyyttään. Mehiläisillä oli nyt jo päänvaivaa, mihin kukkaan asettua.
Markku heitteli ripeästi siementä ja kuvitteli satoa, jonka saisi pellosta. Ensin latomääriä rehua ihan ilmaiseksi ja ensi kesänä kymmenen kortta yhdestä juuresta.
Viime päivinä tunsi Markku voimiensa kasvaneen. Himo teki totutun vaelluksensa häntä kiusaamaan, mutta sai lähteä toimettomana. Ei tippaakaan enää, vaikka naapurit kiertäisivät aina kintereillä.
Sieltä naapurien kulmilta ei kuulunutkaan mitään hyvää. Kerttu oli tänään mennyt kylään puhumaan emännille, mitä olisi tehtävä.
Markku hymyili itsekseen. Siellä saatettiin kai käydä tuima taistelu. Kerttu ei hellittäisi otettaan, sen hän tiesi, ja kylän naiset tahtoivat pysyä laisinaan.
Puolisille palasi Kerttu ja Markku oli utelias kuulemaan, mitä hän oli saanut aikaan.
Ei paljon mitään. Kaikki kylän naiset olivat olleet muutaman kiertävän saarnaajan puheita kuulemassa, paitsi Ylisen Sohvi.
Kerttu puhisi pahantuulisena.