— Kyllä kai se on niinkin. Mutta kun siihen on jo niin tottunut, niin vaatii aina kuin velkaansa. Paljon se tosin vie vuodessa tämä kotipoltto. Saisi litrankaan edes kaupungista.
— Yhtä tarpeetonta kuin kotoinenkin. Ja tottunut siihen olin jo minäkin, mutta kyllä se nyt jää minun puolestani, sanoi Markku, melkein voitonriemuisesti.
Herkko tahtoi nähdä vielä suota, jota Riitun Ville oli ojimassa.
Hän ei usko, ennen kuin näkee omilla silmillään, että Ville kaivaa ojaa. — Kyllä se on uskottava. Villestä on apua enemmän kuin kahdesta päivän pituutta laskevasta nuoresta miehestä, sanoi Markku.
— Ka, enhän mä ollut enää tunteakaan, sanoi Niemen isäntä Villelle. —
Ihan kuin nuoret miehet, kun on vielä partansakin ajanut.
— Enkä mä sinua, kun olet aina vain kasvanut alaspäin kuin lehmän häntä, sanoi Ville kyyristellen ojanpohjassa.
— Katsohan tätä pahusta, kun on taitanut käydä ihan ylpeäksi, hohottaa
Herkko.
— Mitäs tässä, syntinen ihminen, ylpeilemään.
Totta puhuen, olet mielestäni vanhentunut sitten kevätlumien, arveli
Ville.
Istutaan siinä ojan partaalla ja arvioidaan suon hyvyyttä. Puhutaan minkä mitäkin. Sitten sanoo Herkko Villelle: