Markku ja Ville olivat jääneet erilleen omaan nurkkaukseensa kaskessa, toisten kiertäessä valoisampaan alalaitaan.
Kaataneet siinä aikansa lehteviä puita ja istuneet lepäämään.
Villeltä oli aina ne omat mietteensä, niin työtä tehdessä kuin levätessäkin. Niistä puhui Markulle, kuullakseen, mitä toinen sanoi tähän, mitä tuohon.
— Minusta muutamat ihmiset, ja niitä taitaa olla paljonkin, eivät käsitä tätä luonnon kauneutta, eivätkä siitä välitä.. Varsinkaan ne, jotka elävät himojensa kanssa kahdenkeskisestä eivät näytä näkevänkään, mitä luonnolla on näyttämistä. Niin sitä minäkin, ennenkuin silmät avattiin…
Ville silmäsi, mitä tähän Markku sanoisi, ja kun näytti kuuntelevan, jatkoi:
— Sitä on nyt minullakin, tällaisellakin, niin paljon näkemistä luonnossa, ettei siitä loppua kuulukaan. Jokaisessa kivessä ja kannossa, puun vesassa ja muussa semmoisessa on aina jotakin uutta ja ihmeellistä — sinä taidat tälle nauraa, mutta — niin, mitä minun pitikään…?
Ville kaatoi hulikosta piimää tuohilippiin, ja sen ryystettyään kehitteli ajatuksiaan.
— Niin, sitähän minun piti, että eivätköhän semmoiset ihmiset liene kaikkein onnellisimpia, jotka näin luonnon kanssa…?
Ville pyyhki hikeä naamastaan hurstisella hihallaan ja katsoi sirrittävillä silmillään, mitä tuo tästä…
Miesten jalkain juuressa, puun varjossa, nosti vanamo ja metsätähti päätään, kurjenpolvi vähän tuonnempana ja kämmekkä haavan juurella, joka ilman hengessä liikutteli lehtiään.