— Varmasti ovat, virkkoi Markku. — Ja kun ihminen pääseekin oikein lähelle luontoa, niin ei häneen paha enää pystykään.
— No niin minustakin. Ja kun pääsee, niin ei henno enää erotakaan. Siinä jää kaikki turhat ajatukset ja mieliteot. Mutta harvatpa siihen, tähän luontoonkaan… Hävitetään ja raiskataan. Tätä nyt en sano. — Ville viittasi kaskea kädellään, — vaikka tuntuukin niinkuin jokainen puu kaatuessaan valittaisi. Nouseehan tästä uusi metsä, entistä ehompi.
Markun kasvoilla väikehti hymy.
Siinä on entinen Riitun Ville, viinojen viljelijä ja haalaaja, nyt luonnon ihailija ja hiljainen tutkiskelija. Ei olisi uskonut, että ihminen niin muuttuu.
Ja Ville itsekin hymähtää.
— On se somaa, että minustakin, himojen syömästä lahokannosta, tulee kuin uusi ja niin vähällä ja väleen. En olisi itsekään uskonut.
— Eipä sitä Villeä enää entiseksi tuntisikaan, jos ei tietäisi, sanoo
Markku. — Niin, luonto parantaa, joka antautuu sen avuille.
— Niin, ja sitäkin minun piti tässä, että mitenkähän monetkin ihmiset saattavat elää niin kokonaan vasten luontoa, huonoissa mieliteoissaan, vaikka elävät ja käyskelevät joka päivä sen keskellä.
Ville ottaa kovasimen, hioo kirveensä ja laskee sen sitten viereensä valmiiksi. Nuoren haavan lipatusta kuunnellen ja seuraten silmillään muurahaisten retkeilyä maassa, sanoo Ville vielä, kuin itsekseen:
— Minä kokoankin näitä luonnosta kuulemiani ja näkemiäni kuin saituri aarteita ja säilyttelen pilvisien päivien varalle. Ne nuo ovatkin ainoita aarteita minulla, ja sitten emäntäsi hyvyys, joka lämmittää lahoa olentoani kuin tuo päivä tätä maata.