Hänen kauttaanpa ja avullaan tähän luontoonkin…
Ville ottaa kirveensä ja kaataa muutamia puita ympäriltään. Haavan juurelle seisahtaa ja sipaisee sen runkoa känsäisellä kourallaan.
— Eiköhän anneta tämän tässä lipattaa, pitää hiljaisia puheitaan, sanoo hän Markulle. — Orvoksi se siihen jää, mutta näkeepä se jo parin vuoden perästä ympärillään uutta elämää.
— En minäkään hennoisi haapoja kaataa, vaikka metsäin jalostajat niitä niin vihaavat, sanoo Markku. — Jääköön siihen linnunlaulupuuksi.
Päivällisajaksi tulee Kerttukin kaskeen. Tuo mukanaan nuoret kalakukot ja vasta kirnutut voit. Löytyy varjoisa paikka, lehdesrykelmä, johon kannetaan eväät ja aterioidaan.
Toiset asettuvat ruokalevolle, mutta Ville käpsii metsään, tekemään huomioitaan ja kiskomaan tuohinauhaa uuteen koppaan, jonka on sanonut emännälle tekevänsä.
Kerttu ja Markku lepäilevät hekin siinä lehdeskasalla, vähän erillään muista, hiljaa haastellen.
— Tokkohan vieläkään uskovat, että sellaisestakin kuin tuosta Villestä voi tulla ihminen, vieläpä aivan erikoinen, pelkästään hyvällä kohtelulla, sanoo Markku. — Villestä on tullut luonnon ihailija ja palvoja… sieltä löytää huvinsa ja nautintonsa.
— Kyllä kaikki Villenlaisct seuraisivat hänen esimerkkiään, kun vain olisi käännyttäjiä. Naisille se kuuluisi, mutta… no, en sanokaan.
Kerttu naurahti, tuli jälleen totiseksi ja näytti miettivän.