— Sanonpahan minä, että oikeita naisia on niin kovin vähän.
Muotilehdistä leikattuja, jotka vetävät miehiä vain alaspäin.
— Olet oikeassa, myönsi Kerttu.
* * * * *
Kiemuroivia karjapolkuja palataan kaskesta kotiin. Laskeva päivä kultaa puiden latvoja, tiputtelee tynnyrilintu ja visertelee rastas. Maa odottaa vilvoittavaa yötä, saadakseen juoda kasteesta. Notkanteeseen ilmestyvät jo ensimmäiset kirkkaat pisarat ja kämmekkä ja metsätähti nostavat päätään.
Markku kävelee siinä Kertun rinnalla mietteissään. Hänen onnentunteeseensa ei voisi enää mitään lisätä, vaikka kaikki onkin mennyt toisin kuin hän on suunnitellut.
13.
Juhannusaatto. Aamuaurinko nousi ja kurkisteli Harmaalan kylän korpeen, näkyisikö siellä mitään erikoista. Ei muuta kuin lukematon joukko kämmeköitä, jotka olivat viime yönä koettaneet jouduttautua kukkaan ja leyhyttelivät nyt ennen keskipäivän hellettä voimakkaasti tuoksuaan.
Korvessa oli melkein hiljaista. Rastaat olivat lentäneet rantamaille ja tynnyrilintu sai yksinään tiputella säveleitään.
Ihme oli tapahtunut. Korvessa ei näkynyt yhtään kyyneltehdasta käynnissä.
Synkimmän näreikön keskellä tuntui kirpeä haju, joka voitti kämmeköiden tuoksunkin. Näkyi levälleen lyötyjä astioita ja maahan laskettua rankkia. Riitun Villen kanki ja kirves oli siellä heilunut eilispäivänä. Omistaja tuli astioineen, näki hävityksen ja kirosi haikeasti. Koko kylän väkeen oli nähtävästi mennyt piru. Kun hän haastoi isännille tavanmukaisista juhannusviinoista ja jo riemuitsi juhannusyön melskeestä talojen kamareissa, niin nämä pahukset vain murahtelevat, kynivät korvallisiaan eivätkä sano sitä eivätkä tätä. Niemen isäntä valittaa viljan puutetta ja pälyy emäntänsä liikkeitä. Akka pitää ukkoaan silmällä, ei laske lähettyviltään. Hän aikansa odottaa ja lähtee kiroten.