— Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi merkitsevän katseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat. Eivät lupaa maksaa markkoja takaisin.
— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi Kantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen. Meitä on tässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista seurauksista.
— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta sakotetaan niitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.
Suutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.
— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas herroja…
Ja oven raosta sanoi vielä Jortikainen.
— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.
XX
Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen, seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli seurahuoneen edustalla.
Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan
Käpysen matamin kanssa.