— Hyvää huoment'.
— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.
— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:
— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin vietävän pahaa siivoa.
— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi kahvia Hakkaraiselle.
— No mitäs… eihän sitä nyt aina… kielteli Hakkarainen käsi jo kiinni kupin laidassa.
— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.
— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.
— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se semmoinen viskaali… tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt, ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali… iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten vielä niitä koiria puolustaa.
— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.