— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy
Kolkkalan sydänmaallakin joskus.
— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.
— Kuulehan!
— No?
— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.
— Jaa, jaa,
Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa saanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.
XXI
Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin takaa-ajettavansa.
Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa, tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna, jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.