Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt, mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen kintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin herrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä tarvinneet.
Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.
Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin
oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle
Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.
— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.
— No?
— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?
— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä. Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.
Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.
— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.
— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.
— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä ennustavat.