— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.
— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.
— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa, tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.
— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.
Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.
— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta. Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.
— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.
Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:
— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.
— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.