Johannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana Aleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli Honkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi. Vaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen asemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin viime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan, jonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä, varsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului viimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas koneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut hänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä ja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät oikeutetuksi.
Kuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja viimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta. Johannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen kotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi, ja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja moukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut, ettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei muuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi nimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan kylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari, kuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen mennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu, jahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin. Muutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin se mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset vastalauseet mitään auttaneet.
Hänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen suunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän päättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt kevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa, joka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.
— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.
Kantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan kylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.
— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä ollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän sopii tämä ilta olla yhdessä.
— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen vähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä hankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti Kanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa ohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja häntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.
— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.
— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä vastaan?
— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja ravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle, arveli Kantele.