— Älä helkkarissa. Se on liian hieno paikka. Mennään johonkin toiseen, vaikkapa Osmolaan.
— Siin'on mies, joka ei uskalla mennä sinne, jonne muutkin hienot herrat menevät. Miehellä on niin helähtävän hieno sukunimi ja pelkää Helsingin ruokapaikkoja.
— No älähän nyt, tyynnytteli Böljengögel. Mennään sitten.
— Mitä pahusta sinun oikeastaan tarvitsi mennä sitä nimeäsi muuttamaan, kiukutteli Kantele, joka aavisteli, että mies tulisi osittain tämän nimenmuuttonsa takia saamaan vielä potkut yhtiöstä, ja hän menettäisi piiristään keskinkertaista paremman hankintamiehen.
— No se vanha nimi oli niin kovin paksu, puolusteli asianomainen.
— Oletko sinä itse sitten kovin hieno, jatkoi Kantele ulottamassaan äänilajissa. Sinä kävisit muuten miehestä, vaan tuo nimiasia tuottaa sinulle vielä ikävyyksiä.
— Sitä se on jo minulle tuottanutkin, varsinkin kotiseudulla.
Köökeliksi pakanat haukkuvat.
He tilasivat illallisen Ala-Kämpissä ja kun he parhaiksi olivat päässeet ruokaan käsiksi, ilmestyi Aapeli Keikaus, Riennon tarkastaja heidän pöytänsä ääreen kumarrellen hyvätuulisena.
— Iltaa. Herroilla on, nään mä, makea illallinen. Tulin tänne erästä tuttavaa tapaamaan, mutta kun en häntä tavannut, ei minulla olisi mitään vastaan, jos sallitte minun istua samaan pöytään.
— Mikä kehno sinut tänne lennätti? ihmetteli Kantele.