— Eihän niitä vakuutuksia kannata tehdä näin huonona aikana, arveli isäntä kömpiessään ulos halkovajasta.
— Vai huono aika. Isännällä on ruis kuin seinä tuossa pellossa ja viitsii puhua huonosta ajasta. Jos me vakuuttaisimmekin tuon emännän. Sen kun kuuluu olevan suvussa keuhkotautia, niin jos vielä iskee häneenkin. Silloin saa isäntä nostaa isot rahat, laulella ja syljeksiä kattoon. Mitenkäs vanha se emäntä nyt onkaan?
— Johan se puolivälissä viidettäkymmentä.
— Nuorihan se vielä onkin. Halvaksi se tulee isännälle. Ja vielä veroäyriäkin teiltä alentavat tulevana talvena, kun nyt tehdään se vakuutus, puheli Römppänen.
— Elähän… eikö ne silloin paremmin liene nostamassa veroja, arveli isäntä raappien niskaansa.
— Tuomaalankin isännältä alensivat kunnallisveroja heti, kun emännälleen otti viidentuhannen vakuutuksen, tiesi opettaja.
— Ottiko Tuomaalainen vakuutuksen eukolleen? heristyi ukko. Hameahon ja Tuomaalan isäntien välit olivat kerran katkenneet, kun Tuomaalainen sai syysnuotalla enemmän kaloja kuin Hameaholainen, ja siitä lähtien oli heidän välillään kahnausta riittänyt. Kun toinen hankki jonkun uuden maanviljelyskoneen, koetti toinen saada heti kahta vertaa paremman. Hameahossa oli äsken rakennettu uudenaikainen rakennus. Tuomaalainen repi heti rikki kartanonsa ja teetti uutta varten kaupungissa piirustukset. Kuultuaan, että Tuomaalainen on vakuuttanut eukkonsa viidestä tuhannesta, päätti hän heti vakuuttaa emäntänsä kymmenestä.
Kuultuaan isännän aikomuksen loikkasi Römppänen tupaan ja kiljasi
Kanteleelle.
— Tänne ne paperisi. Minulla on kymmenentuhannen vakuutus.
Römppänen loikkasi paperineen isännän jälkeen ja hakemus kirjoitettiin kamarissa.