Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.
Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti hänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja Kerä sanoi ääni värähtäen.
— Päivää.
— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.
— Kerä, esitteli vieras
— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.
— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.
— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona selitti Maija.
— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.
— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,