— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada ääneensä herttaisimman sävyn.
Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.
Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli itsekseen.
— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi. Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.
Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle, — Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut, jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä… Laskisi sitten kätensä vyötäisille ja sitten… Sitä ajatellessa tunsi Maija uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.
Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin, ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.
— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.
— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän viivähtää.
— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.
Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin se ruoka.