— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.
— No laita sitten illallinen.
— Kyllä minä.
* * * * *
Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan, johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka vieraansa ihailtavana.
Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen harmikseen.
Vihdoin hän kysyi.
— Joko neitillä on henkivakuutusta?
— Ei ole.
— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä, ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.