— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.
— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä muuttumaan, kun yhdessä yritämme.
— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.
Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä, jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti omistajalleen.
— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.
— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä, varsikin talvella? kysyi Kerä.
— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista, virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt ajattelee minusta?
— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä lausettaan.
— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista… mitenkä tuon nyt sanoisin…
— Ystävää? opasti Maija.