— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.
— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.
Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.
— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.
— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville. Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison vakuutuksen.
— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana. Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee emäntä?
— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona…
Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka kiusasivat ylen määrin Kanteletta.
— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.
Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä esiliinaan ja tervehti vierasta.