Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat eväitä niityllä.
— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.
— No ihan aina!
— Silloin ei minua mikään murhe paina!
— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!
— Ja sinä minun satuimpeni!
— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi satutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti koikkimaan perästä, hokien.
— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.
Maija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi piimähinkkiä kepissä olallaan.
— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi hän.