Oton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä, että lapsien paljoudesta sanotaan.
— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa, ärähtää Otto.
— No, no, eihän niin… enhän minä nyt sitäkään… pitää sovitella.
* * * * *
Otto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on lapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.
— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.
Ulkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja kivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot lamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.
Otto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti aralta kuin metsän otus.
— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.
— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. —
Ihan henkeä ahdistaa.